Piia Alvesalo: Paljaat nilkat, Göteborgin shampoo ja kansainvälistä oppia
Julkaistu 7 vuotta sitten · 4.9.2017 · villelaakso
Näin loppukesällä, kun syksy muistuttelee tulostaan, tulee mieleeni hyisessä kevätsäässä nähtyä ja ajateltua. Nuori tyttö kävelee alas puiston portaita. Kuten nykyteinit, nilkat paljaina ja tennarit jalassa. Takki huolettomasti auki ja pipo päässä. Onneksi sentään pipo, ettei kaikki lämpö kaikkoa, huomaan miettiväni kaulaliina tiukasti ympärilleni kiedottuna.
Täti-ihminen minussa on pyörittämäisillään silmiään, kun ääni sisältäni huutaa STOP. Ei, älä lähde sille tielle, jeesustelemaan ja sisäisesti huokailemaan. Muistele vain omaa nuoruuttasi 80-luvulla…Ei pipoa talvipakkasilla päähän, yläasteikäisenä ei kirveelläkään. Kireällä pakkasella koulumatkalla ehkä, mutta ennen koulua pipo otettiin pois. Koulun pihalla kiersivät kaupunkilegendat siitä, miten mopolla ilman pipoa pakkasessa ajaneen pojan aivot olivat jäätyneet. Mutta, ei silti, ei pipoa päähän. Sieltä nuoruuden talvista löytyivät myös vyötärölle käärityt toppatakit niin, että napa melkein vilkkui. Huokaisen ja katson, kun nykyteini kävelee kohti kaveriporukkaansa. Nilkat paljaana hyytävässä kevätsäässä.
Toinen kuva välähtää paljaiden nilkkojen rinnalle: pyjamahousut. Kahdeksannen luokan keväällä saimme kouluvieraita Göteborgista viikoksi Turkuun. Rentojen ruotsalaistyttöjen vaatetus oli jotain aivan uutta. Vaaleanpunaiset nilkkoihin asti ulottuvat löysät pyjamahousut kera liian ison T-paidan, olalla kulunut farkkutakki ja jalassa kesäiset espandrillot. Ja kaikki Göteborgin tytöt tuntuivat pesevän hiuksensa samalla aniliininpunaisessa pullossa olevalla shampoolla, jonka tuoksua en koskaan unohda. Makean ja raikkaan sekoitus, sellainen shampoo ja sellainen tuoksu, mitä meillä post-Sojvet-Suomessa ei ollut saatavilla. Miten Ruotsista silloin meille tulikaan vaikutteita; nuoret olivat valovuoden edellä vaatteissa, asenteissa, rentoudessa ja itsevarmuudessa. Niin ainakin meistä tuntui. Suomalaiset pojat tuntuivat kömpelöiltä, kun Ruotsin Anders heitteli punertavaa hiuspehkoaan farkkuasussa ja katseli ympärilleen kuin omistaisi kaiken ympärillään. Hejsan. Göteborgin nuoret hymyilivät aina ja vilpittömästi, heistä huokui suuren maailman meno ja meininki.
Nykyään ero ei ole enää niin suuri, olemme kuin muut Pohjoismaat, muut eurooppalaiset sivistysvaltiot. Olemme saaneet muita kiinni. Se, missä meillä on ehkä mallin hakemista, on asennoituminen. Me voisimme joskus nauttia siitä, että olemme maailman ykkösiä monessa asiassa. Hymyillä ja nauttia elämästä täällä tuulen ja tuiskun maassa, missä olosuhteet eivät kannusta istumaan ulkona ystävien kanssa syömässä kuin kesällä harvinaisina hellepäivinä. Ja missä lapset puetaan käytännöllisesti, jotta voivat kuralätäköissä hyppiä, kun niitä kerran meiltä löytyy. Yleensä jokaisena vuodenaikana.
Kansainvälisyys on parhaimmillaan sitä, että koemme jotain sellaista, mikä auttaa meitä ymmärtämään muita ja myös itseämme paremmin. Usein se vaatii paljon aikaa ja ymmärrystä, kokemusten karttumista ja kiinnostusta ympäröivään maailmaan. Pohtimisen pontimena voi toimia vaikkapa muisto aniliininpunaisen shampoon tuoksusta. Tack för det!
Piia Alvesalo
Kirjoittaja on Turun Kokoomuksen hallituksen jäsen ja Turun sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen